Ludwig Supra-Fonic - "kaikkien virvelirumpujen äiti"

Teksti - Jorma Mikkeli
Kuvat - Juha Tanninen

(Julkaistu Viidakkorumpu lehdessä, numero 1/2003)
Tarkoitukseni on osoittaa kunnioitukseni tälle luultavasti maailman eniten myydylle ja äänitetylle virvelirummulle, valottaa rummun syntyhistoriaa, iän ja mallin tunnistamista, keskittyen kuitenkin enemmän alkuvaiheisiin, eli 50-luvun loppuun ja 60-lukuun.
Tietolähteinäni ovat olleet mm. Ludwigin tuoteluettelot, Paolo Sburlatin loistava teos "Ludwig Yesterday & Today", erilaiset artikkelit ja muistiinpanot mm. Kirk Higginsiltä, Ned Ingbermanilta ja Rob Cookilta sekä omat havainnot.
Tietojen täsmällisyyteen voin todeta savolaismallisesti, että "vastuu on lukijalla", johtuen siitä, että täsmällistä tietoa ei ole olemassakaan ja Ludwig aikanaan rumpuja tehdessään ei ajatellut, että jotkut kymmeniä vuosia myöhemmin olisivat niin intensiivisesti tätä tietoa hakemassa. Ludwig yritti vain kunnianhimoisesti valmistaa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman hyviä soittimia. Yritän tässä lyhyessä artikkelissani yhdistää näitä tietoja ja voin todeta niiden keskenään joissakin asioissa hiukan heittävän, mutta pyrin niitä edelleen yhdistämään ja olettaisin, että tällöin ei olla kaukana totuudesta. Jos jollakulla on hyviä lisätietoja tai korjauksia teksteihini, otan ne ilolla vastaan.

Syntyhistoria
Ensimmäiset Supra-Fonicit (itse asiassa alkuperänimeltään Super-Ludwig) valmistettiin vuonna 1958, nimi juontaa 20-luvulta, kuten saumaton messinkirunkokin. Kaikki vuoden 1961 alkuun saakka valmistetut Super-Ludwigit ovat messinkirunkoisia, joko kromattuja tai vain lakattuja. Poikkeuksen poikkeuksia ja erilaisia kokeiluja löytyy joka vaiheessa, mm. runkojakin on olemassa saumallisena, mutta erittäin vähän. Rummussa edelleenkin käytössä olevat Imperial-virityspesät ovat peräisin 30-luvun puolivälistä (Ludwigin käytössä). Vasta vuodelle 1964 suunnatussa luettelossa vihdoin esitellään rumpu nimeltä Supra-Phonic, joka on edelleen käytössä.

Rungot ja vanteet
Kuten mainitsin, kaikki ensimmäiset rungot olivat messinkiä. Ilmeisesti materiaalin voimakkaan hinnannousun takia kuitenkin tälle materiaalille haettiin vaihtoehtoa, joksi sitten 1961 alkupuolella otettiin käyttöön selvästi halvempi alumiini. Edelleen rungot valmistettiin saumattomana, tavoitteena mahdollisimman pyöreä sekä yhtenäinen runko. Samalla rungolla esiteltiin vuonna 1963 ensimmäisen kerran Ludwig Acrolite.
    

LUDWIG ACROLITE

Acrolite ja Supra-Fonic itse asiassa ovat hyvin samanlaiset rummut. Erona vain erilaiset pesät (Acrolitessa 2 vähemmän) sekä Supra-Fonicissa kromaus pelkän anodinonnin sijaan (myöhemmin myös harmaa maalaus). Näillä tempuilla saatiin valmistettua selvästi edullisemmin suurin piirtein saman soundinen rumpu, esim. opiskelijakäyttöön. Soundieroa näillä kahdella rummulla on varsin vähän. Supran soundi on periaatteessa hiukan korkeampi kromauksen ja suuremman massan takia.
Kromaus toimii messingissä erinomaisesti, siksi messinkiversiot ovat yleensä pinnoitteiltaan hienossa kunnossa, mutta varsinkin vanhat hienokuntoiset Suprat alumiinirungolla ovat todellisia poikkeuksia: ilmeisesti kromaus on rumpuun vain haluttu, vaikka se ei oikeasti alumiinin päällä kunnolla pysy.
Myös alumiinin hinta nousi hiljalleen 60-luvulla ja v. 1965 Ludwig otti käyttöön Supra-Foniceissa uuden edelleen halvemman materiaalin, raudattoman seoksen (Alloy), tarkempaa kuvausta materiaaliseoksesta en ole mistään löytänyt. Puhtaan alumiinin Ludwig säilytti 1969 saakka vain Acrolitessa. Supra-Fonicit tehtiin kaikki tästä uudesta seoksesta. Erilaisia olettamuksia olen kuullut, että Supraa olisi tehty teräsrunkoisena, mutta se ei pidä paikkaansa. Viimeisimmän vahvistuksen sain Ludwigin tehtaan edustajalta Frankfurtin musiikkimessuilta maaliskuun alussa tänä vuonna, "Amerikassa ei ole koskaan valmistettu Supra-Fonicia teräksestä". Jos jossain liikkuu kuvauksia teräs-Suprasta, ne voivat olla mahdollisesti halpoja kopioita kaukoidästä, jossa käytetään Supra nimeä vain myynninedistämiseeen. Tästä johtuen magneetilla ei voi tutkia mikä runko Suprassa on, koska se ei tartu mihinkään oikean Supran runkomateriaaleista. Mielenkiintoisinta on tietenkin tutkia olisiko minun Suprani se kuuluisa, harvinainen ja arvokas ja upeasoundinen COB (crom over brass), eli kromattu messinkirunkoinen rumpu. Oman kokemukseni perusteella helpoin tapa haarukoida asia on punnitus. Riippuen rummun vannemateriaaleista (alkujaan myös vanteet olivat messinkiä, kokemukseni perusteella n. 60-luvun puolivälissä otettu käyttöön teräsvanteet: sen voi kylläkin todeta helpoimmin magneetilla) ja matonnostokoneiston alloy- tai alumiiniversiot painavat normaalisti n. 3,2- 3,3 kg (Supersensitive 3,6 kg) kun taas messinkiversiot 4,2 -4,4 kg. Rungosta ja vanteista johtuvat painoero on n. 800 g, eli selvä painoluokkaero on olemassa. Jos siis Suprasi painaa selvästi yli neljä kiloa, voit olla melko varma, että sen on messinkiä ja jos paino alkaa 3:lla, sinulla lienee normaaliversio. Acrolitet painavat n. 3 kg. Kaikki mainitsemani painot ovat 5x14" rummun painoja. 6,5" paksuinen Supra painaa hiukan enemmän. Kuten totesin aiemmin, virallisesti messinkiversiot tehtiin syntyhistorian alkuajalla, mutta 70-luvun lopulla on joitakin ylimääräisiä Black Beauty- runkoja (pronssi tai messinki) kromattu ja tehty Supriksi, eli voi se puolilottovoitto sieltäkin löytyä. Yleisesti voidaan havaita, että varsinkin mallin muutoskausien lähistöllä kaikki on ollut mahdollista; vanha runko + uusi badge (nimilaatta), uusi runko + vanha badge, vanha runko + uudempi matonnostin ym. eli alkuperäisvarusteinen Supra voi olla joskus varsin "kirjava" osiltaan. Rumpu on tehty niistä osista mitä on löydetty tai sattunut olemaan paikalla. Lisäksi liikkeelle on laskettu erilaisia prototyyppejä ja kehitysversioita asiaa sen kummemmin kommentoimatta.

Matonnostimet
Ihan ensimmäissä 50-luvun Super-Foniceissa oli ns. vanhan mallinen WFL P-83 matonnostin, joka nopeasti pikkumuutoksella ja edelleen WFL-tekstein nimettiin edelleen P-83 matonnostimeksi (kuva), joka oli käytössä vuoteen -69. Tällöin otettiin käyttöön matonnostin P-85 (kuva), joka on edelleenkin lähes samanlainen.
Supra-Fonicin rungolle esiteltiin 1961 myös kehittyneempi malli, Super-Sensitive koneisto, joka itse asiassa on syntynyt jo vuonna 1924.


WFL P-83 

  
WFL P-85    


Super Sensitive

Maailmalla kyseinen nostokoneisto on erittäin arvostettu, usein kopioitu, harvinaisempi se on vain selkeästi korkeamman hintansa takia. Meillä Suomessa tuntuu siltä, että sitä pidetään hankalana isomman kokonsa takia ja ehkäpä joskus myös ei oikein osata löytää koneiston kaikkia matonsointiin auttavia hienouksia. Ensimmäisessä versiossa jokainen matonlanka oli erikseen kiristettävissä (silti koko paketti helposti vaihdettavissa). Vuonna -63 se esiteltiin muodossa "4 in 1", eli siihen tarjottiin 4 erilaista mattoa (pikavaihdolla). Eli nopeasti maton vaihtamalla voit siirtyä esim. saman rummun kanssa vaikka konserttimiljööstä jazz-keikalle. Silti sinulla on rumpu, joka on tehty juuri sitä tarkoitusta varten. Super-Sensitiven mattokoneisto uudistettiin vuonna 1969.

Vaimentimet (dempparit)
Ensimmäiset dempparit olivat "nuppidemppareita" (Knob Muffler).Vuonna 1961 tulivat "Baseball Bat" dempparit. Alusssksis nelikulmaisen huovan väri oli punainen (kuva) ja vuodesta 1964 lähtien valkoinen (kuva). Vuonna -68, kun todettiin että tällainen demppari ei toiminnallisesti vastaa rummun muuta tasoa, vaihdettiin jälleen nuppidemppariin, joka on edelleen käytössä. Vanha nuppi on pienempi ja uusi nuppi suurempi (kuva).


punainen ja valkoinen vaimennushuopa    


vaimentimien nupit

Nimilaatat (badget)
Ensimmäinen badge Super-Ludwigeissa oli WFL badge, millä varustettuja Super-Ludwigeja lienee hyvin vähän. Sen jälkeen ns. Transition Badge (kuva), joka oli käytössä vuosina -59-60. Tämän jälkeen otettiin käyttöön pieni messinkinen klassikko "Keystone Badge" (kuva), joka vaihdettiin vuonna 1969 "Blue Olive" Badgeen (kuva).


Transition- ja Keystone badget    


Blue-Olive badge

Ensimmäiset "Keystone Badget olivat ilman numeroita. Numerointi aloitettiin vuoden 1963 lopussa, jolloin numerot olivat nelinumeroisia (harrastajien havainnot,Ludwigin oma arvio hiukan erilainen), 1964 enimmäkseen viisinumeroisia, 1965 alkaen kuusinumeroisia, n. -72-73 tienoilla päästiin jo seitsemän numeroisiin.
Numeroita ja päivämääriä yhdistämällä ovat jotkut harrastajat päässeet kohtuulliseen numero/päivämäärä- todennäköisyyteen, mutta Ludwig itse on alun perin laitellut badgeja varsin vapaasti, ei aina numerojärjestyksessä ja joskus on otettu käyttöön ns. "nurkkaan unohtunut badge-ämpäri", kun on huomattu sen olemassaolo. Päivämääriä rumpuihin on monesti laitettu, ei aina ja usein, varsinkin Supra-Fonicista, se on poistettu tahattomasti rummun puhdistuksen yhteydessä.
Seuraava numerointilista on peräisin Ludwigilta, eroaa jonkin verran harrastajien huomioista, mutta antanee suunnan mistä vuodesta on suurin piirtein kysymys. Yleisesti koskien Ludwigin kaikkia rumpuja, badget ja rummut voivat olla varsin eriaikaisia, jopa alkuperäsettejäkin löytyy runkojen ja badgien isolla aikaerolla, parhaimmillaan jopa 5 vuotta (-60 luku)

Keystone Badge:
1960 - n.1963 vuoden loppu, ei numeroita
1964 0-133000
1965 133000-266000
1966 266000-399000
1967 399000-532000
1968 532000-665000
1969 665000-798000


Muuta
Suprafonicista sanotaan, että jokaiselle rumpalilla pitäisi olla ainakin yksi Suprafonic, eikä syyttä. Onhan se todella luotettava yleisrumpu; yksilöllisiä erojakin löytyy jonkin verran, mutta eri kalvotuksilla, matoilla ja virityskorkeuksilla saadaan Suprasta helposti irti moneen käyttöön ja makuun sopivia soundeja. Kuitenkin aina pohjalta löytyy se tunnettu ja paljon sekalaisella menetyksellä kopioitu Supran perussoundi.
Peruskoko Suprafonicissa on 5x14 tuumaa (malli 400) ja jo -60 luvun alussa alettiin sitä valmistamaan myös 6,5 tuuman paksuisena (malli 402).
Messinki- ja pronssimalleja samoilla virityspesillä ja ulkonäöllä (paitsi tietenkin musta väri) on valmistettu nimellä Black Beauty.