Slingerland Radio King 1936- ja 60-luvun loppu

Teksti ja kuvat- Jorma Mikkeli

(Julkaistu Viidakkorumpu lehdessä, numero 1/2004)




Mitä on legendaarisen nimen Slingerland Radio King takana? Jo nimi Slingerland tunnetaan huippulaadukkaista rummuistaan ja ehkäpä vielä paremmin kahdesta huippu- ”endorseristaan”; Gene Krupa oli käytännössä koko ikänsä ja Buddy Richsuurimman osan soittoajastaan Slingerlandin ”leivissä”. Gene Krupa oli vieläpä jokaisen Slingerland tuoteluettelon kannessa vuodesta 1936 -1967!


Virvelirumpuna Radio Kingiä alettiin valmistaa Slingerland valikoiman kärkituotteena vuonna 1936. Virheellisesti on alettu pitämään kaikkia ”solid shell” (”runko massiivipuuta, yhtä puuta”) virvelirumpuja Slingerland-valikoimassa Radio Kingeinä ja vastaavasti kaikkien Radio Kingien on oletettu olevan ”solid shell”-versioita. Todellisuudessa nimi Radio King johtuu ”Radio King silloista”, joiden ansiosta virvelimatto on alakalvoon kosketuksissa koko rummun leveydeltä


(aiemmin oli se ajatus jo mm. Super Ludwigissa; Super Sensitiven ensimmäisessä mallissa ja Leedyllä) ja mattoa kiristettäessä sitä jännitetään mieluummin sivulle kuin ylöspäin.

Slingerland haki järjestelmälle myös patenttia vuonna 1937 ja saikin sen sitten 1939.


Slingerland Radio Kingiä on valmistettu seuraavista materiaaleista:
massiivivaahtera (solid shell) – rungot (suosituin ja tyypillisin) liimatut vanerirungot; yleensä ns. ”student” ja ”marching” –mallit ja metallirungot; enimmäkseen koeversioita. 60-luvulla nämä olivat myös valmistusohjelmassa.
Mikä tekee vanhasta Radio King, nimenomaan solid shell-rummusta, niin halutun ja monille keräilijöille sen ainoan oikean? Miksi vanhoissa solid shell-rummuissa on parempi ”soundi” kuin uusissa?


Syitä on varmaan useita, mutta suurin merkitys on varmasti itse puumateriaalissa.
Erittäin hitaasti kasvaneissa vanhoissa ”ikipuissa” vuosirenkaita on erittäin tiheässä ja materiaali on painavampaa ja sitä kautta runkomateriaalina soivempaa kuin nopeammin kasvaneissa, enemmän tai vähemmän viljellyissä nykypuissa. Vanhoja ikimetsiä ei yksinkertaisesti riitä suurimittaisiin nykytuotantosarjoihin. Toki pienessä mittakaavassa valikoidusti laadukastakin materiaalia on jonkin verran saatavilla. Viilusta valmistettavissa rungoissa on todellisuudessa varsin runsaasti liimasaumaa värähtelemässä. Toki liimasaumavärähtelyä vanhoissa Radio Kingeissäkin on useimmiten jonkin verran pintamateriaalin kautta, mutta sen merkitys kokonaisuuteen on pienehkö.
Nykyisinkin valmistetaan jonkin verran solid shell –rumpuja eri puulajeista ja ne ovat yleensä selvästi kalliimpia vastaaviin viiluista tehtyihin, johtuen materiaalista sekä hitaasta ja kalliista valmistusprosessista. Esim. Noble& Cooley ilmoittaa solid shell vaahterarungon valmistusajaksi 16-24 viikkoa!

Rumpujen koot ja ulkoasut

Radio Kingejä (1936 -> 60-luvun loppu) valmistettiin vuodesta riippuen kokoihin 5 x 14, 5,5 x14, 6,5 x 14, 7 x 14, 8 x 14, 6,5 x 15 ja 8 x 15. Lisäksi erikoisvalmisteisena voi löytyä muitakin kokoja, esim. 3 x 13 piccolo. Yleisimmin Radio Kingit on pinnoitettu ”Pearl” pinnoittein (yleisin lienee White Marine Pearl, mm. otsikkokuvassa), mutta löytyy myös lakka-/petsimalleja sekä maalattuna, esim. kaksivärinen ”Duco”-väritys.

Matonnostimet

Ensimmäinen matonnostinta kutsuttiin ”Radio King Straineriksi”.


se on eräs monista muunnoksista keräilijöiden kutsumasta ”Three_Point Straineristä”. Vuonna 1948 saman nostimen muunnos nimettiin ”Rapid Straineriksi”. Ensimmäisessä mallissa olivat nuo kuuluisat ”Radio King Brackets” (sillat). Aikojen kuluessa monissa rummuissa ei ollut tätä kyseistä siltaa, vaan virvelimatto oli kiinnitettynä nostimeen ”tavalliseen” tapaan . 1940 esiteltiin ”Super Strainer”, joka paremmin tunnetaan nykyään nimellä ”Clamshell Strainer”.
 

Se oli erinomaisen hieno keksintönä. Hankaluutena on myöhemmin todettu vain sen rikkoitumisherkkyys. ”Three Point Straineriä” pidetään käytössä selvästi luotettavampana. Tietääkseni kaikki tällä matonnostimella varustetut rummut ovat Radio Kingejä. Kolmipistematonnostin oli jo alun perin käytössä muissakin malleissa.

Virityspesät

Ensimmäiset käytetyt virityspesät olivat keskeltä paksuja tuplapäisiä pitkiä pesiä, joita kutsuttiin nimellä ”Streamlined lugs”.


Nämä, kuten –40 luvun alussa mukaan tulleet yksipäiset (ei valitettavasti kuvaa) pienet ”Beavertail lugs” olivat käytössä –50 luvulle asti, jolloin tulivat käyttöön ”1955” –pesät,


joita Slingerland käytti muissakin virvelirummuissaan aina –70 luvun lopulle asti.

Vanteet

Vanteita löytyy muiden amerikkalaisvalmistajien tapaan alkujaan 1-, 2,- ja viimeisimpänä 3-kertaa taitettuna, Slingerlandin tyylillä tehtynä. Useimmissa Radio Kingeissä on nimi kaiverrettuna vanteeseen, mutta mm. viimeisimmissä tai halvemmissa malleissa sitä ei välttämättä ollut alunperinkään.
(Katso otsikkokuvaa)

Vaimentimet

Radio Kingien ”dempparina” on ilmeisesti lähes ainoana ollut 2-huopaiset eriväriset versiot keksijänsä mukaan nimetystä Harold R. Dodd –mufflerista


”Badget”

Nimilaattoja on ollut käytössä useita, jotka mahtunevat kuvauksena seuraavien kolmen päätyypin joukkoon:
Ensimmäinen oli kuuluisa ”Brass Cloud Badge”, joka oli käytössä jo vuodesta 1928-vuoteen 1941 asti.


Toisen maailmansodan aikana messingin käyttö oli rajoitettua ja siksi 1942 – 1947 ”Cloud Badge ” valmistettiin alumiinista. Seuraavaa nimilaattaryhmää kutsutaan nimellä ”Oval Badges”, eri kokojen mukaan ”Large (1948-50), medium(1951) ja small” (1955-1959)


Vuonna 1960 tuli käyttöön ”Brass & Black Chigago”


ja vielä samana vuonna tehtaan muutosta johtuen ”Black & Brass Niles ja –60 luvun puolivälissä edelleen samanmuotoinen, mutta hopea-musta ”Silver & Black Niles”.

Loppulausunto

Tämän lyhyen ja vain pääasioita esittelevän artikkelin tietolähteenä olen käyttänyt mm. Rob Cookin Slingerland Book:ia, Vintage Drummer –lehteä, Slingerland-luetteloita ja omia havaintoja. Asiasta enemmän kiinnostuneelle Rob Cookin kirjan uudempi painos lisäyksineen on loistava ostos. Kuvat ovat omasta kokoelmastani ja niitä saa kyllä käydä kokeilemassa ja katsomassa.

Legendat eivät yleensä synny tyhjästä…

 
Kaikki kuvat ovat Jorma Mikkelin yksityisestä kokoelmasta